Omaiseni

Tää ei nyt oo helppoa, mutta julkaisen sen nyt kumminkin. Elisabeth on Kaupunginsairaalan neurologisella osastolla 23 ja siirretään varmaan syksymmällä Kaskenlinnaan neurologiseen jatkokuntoutukseen, eli sinne missä Äiti nyt on. Olen tavannut siellä kaksi aivoverenvuotopotilasta, nainen ja mies. Nainen oli ollut vain viikon tiedottomana ja mies kaksi kuukautta.

Molemmilla on vasen puoli halvaantunut. Nainen kertoi, että kun jalassa on pientäkään tuntoa on toiveita kävelemään oppimisesta. Oppiminen on kuitenkin aika rankkaa ja kestää n. 2 vuotta.

Äiti siirrettiin Turun kaupunginsairaalasta 22.6., eli juhannukseksi, Kaskenlinnan sairaalaan, neurolgiselle jatkokuntoutusosastolle. Lääkäri on toistaiseksi ollut sitä mieltä, että hän ei kuntoudu enää yksinasuvaksi. Samassa sairaalassa, joka on osa Turun kaupungin sairaanhoitopiiriä, on pitkäaikaishoitoa tarvitseville pari osastoa ja sitä on ehdoteltu. Olen alustavasti suostunut järjestelyyn, mutta päättävää kokousta ei ole vielä pidetty. Kaskenlinnan sairaala on Saga Kaskenniityn rakennuksen osa, jonka tiloja Turun kaupungin sairaanhoitopiiri vuokraa. Se on moderni ja mukava laitos ja ollaan käyty Saga Kaskenniitty puolella kahviossa kahvilla.

Äiti nukkuu enimmäkseen, mutta sen mitä hän on pois sängystä, niin tapahtuu pyörätuolissa. Tällä viikolla hän on alkanut 'ottaa jaloilleen', sen verran ettei tarvitse aivan nostaa tuoliin. Tämä tilanne alkoi 5.6. kun hän kaatui menossa WChen ja unohti otta rollaattorin. Hän joutui makamaan eteisen lattialla märissä vaatteissa monta tuntia ennen kuin minä tulin ja hälyytin kotihoitajan auttamaan, että saatiin hänet sänkyyn, riisutuksi ja pestyksi. Hänellä oli ruhjeen näköinen alue selässä ja tilasin ambulanssin, joka vei hänet päivystykseen. Ulkoilutin koirat ja menin päivystykseen kuulemaan tilanteesta. Lääkäri oli sitä mieltä, että hän on 'hyväkuntoinen vanhus' ja määräsi kotiin. Minä sanoin, että hän asuu yksin, vaikka kotihoito käykin siellä ja minä avustan muuten. Lääkäri sanoi, että jos hän ei mielestäni pärjää pitää hankkia vanhainkotipaikka. Sen järjestää kotihoito, eikä päivystys, sanoi lääkäri. Tilasivat invataksin ja lähdettiin. Seuraavana aamuna äiti ei päässyt ylös sängystä, muuten kuin avustettuna sängyn vierellä olevalle WCtuolille. Hain ruoan alakerran ruokalasta ja syötin hänelle sänkyyn koska kipu selässä oli niin kova, ettei hän ennen ole tiennyt sellaista kipua olevankaan. Lähtiessäni pyysin kotihoidon käymään välillä katsomassa ja pyysin myös varaamaan sen vanhainkotipaikan. Paikka on kyllä jo tilattu edellisen kaatumisen jälkeen, pääsiäisenä. Sen paranemisen jälkeen, jolloin hänellä oli keuhkokuume, Turun sosiaalitoimisto halusi testata äidin kotona pärjäämistä. Hän pääsi kotiin maanantaina 23.4. ja Elisabeth osti ja toi hänelle jääkaappitarvikkeet.24.4. Elisabeth'n aivoverernvuoto sekoitti meidän kaikkien elämää ja olin oikeastaan mielissäni sosiaalitoimiston 'Kotikuntouttamistiimistä' He tulivat siihen tulokseen että äiti kyllää pärjää kotona vielä. Olen nyt varma siitä, että äiti silloin käytti viimeisiä voimavarojaan ollakseen reipas ja mieliksi kotikuntouttamistiimille. Hänellä oli pientä lämmönnousua joka päivä, mutta kun se pysyi n. 37,3, niin kukaan muu kuin minä ei ollut huolissaan. Perjantaina 8.6. äidin lämpö nousi 38,9 asteeseen ja kutsuin 112 apuun. He totesivat pulssin ja alemman verenpaineenkin huitelevan toistasataa ja veivät päivystykseen. Kyselin päivystyksestä toimenpiteistä ja kertoivat virtsatiehyen tulehduksesta ja aikoivat siirtää hänet osastolle. Kysyin mille osastolle, mutta eivät vielä tienneet missä olis tilaa. Nukuin yön yli ja lähdin lauantaina päivystykseen kysymään millä osastolla äiti nyt on. Virkailija katseli näyttöä ja kertoi, että hän ei ole päivystyksessä. Kerroin tietäväni sen ja että olin eilen illalla saanut tiedon, että hänet siirretään osastolle, mutta silloin ei vielä tiedetty missä olis vapaata. Oletin, että hänen tiedostoon on merkitty mille osastolle hän on siirretty. Virkailija vastasi, että hän ei saa avata henkilötietoja silloin kun henkilö ei ole heillä! Taisi mennä aika 'mörkin' näköiseksi, koska virkailija nousi seisomaan ja sainoi ystävällisesti isoon ääneen: MUTTA HETKINEN, MINÄ VOIN KERTOA MISTÄ SEN TIEDON SAATTE ! Hän kehotti mennä toiseen kerrokseen sisätautiosaston kansliaan ja kysyä sieltä. Menin ja kyselin äitiä. Hoitaja katsoi ruutua ja kertoi "Ei ole meillä." ”Niin”, sanoin ja kerroin, että tiedän hänellä olevan potilasrekisteri koneessaan ja haluan tietää millä osastolla äiti on. Hoitaja katseli ja kertoi hänen olevan osastolla 24. Kiipesin neljänteen kerrokseen ja löysin äidin. Nyt äidillä on sitten virtsatiehyentulehduksen lisäksi todettu osteoporoosi ja murtumia selkänikamissa. Selkä onkin ollut hirveän kipeä ja äiti on ihmetellyt miten kauan tämmöistä muoria vielä kiusataan tässä elämässä. Silloin, kun äiti vielä oli osatolla 24, käytin Elisabethia ja Äitiä pyörätuolissa toistensa luona. Pidettiin kaikki toisiamme kädestä eikä sanoja oikein tahtonut löytyä kellään. Äiti kysyi kerran josko Elisabeth'lla on kipuja ja E ravisti päätään Sitten äiti kysyi onko hänellä kuumetta ja E ravisteli päätään. Äitiä hoitava hoitohenkilökunta on mielestäni välinpitämättömiä ihmisen kivuntunteelle. Joka särkylääke on erikseen pyydettävä ja täytyy sitten vielä selittää miltä se kipu tuntuu! Äidin koordinaatiokyky on hävinnyt ja syöminen on vaikeutunut. Keitoista ja liemiruoista hän tykkää, kun voi ottaa kipon käsiin ja kaataa suuhun. Päivällä menee vähän paremmin, mutta illalla hän on väsyneempi eikä haluais ollenkaan nousta. Olenkin nyt ottanut tavakseni lähtemään viimeistään 15-aikaan, että olen 16.30 avustamassa syömisessä. Tämän viikon aikana (26) selkä ei ole niin kipeä kuin ennen. Elisabetin osastolla henkilökunnalla on ystävällisempi asenne. Äiti oli siis kaupunginsairaalan 'Kotihoito-osastolla' 24 kaksi viikkoa ja siirrettiin sitten tänne neurologisen jatkokuntoutukseen, jossa kuntoutetaan myös geriatrisia (vanhuksia) potilaita. Täälläkin hoitajat ovat äidin mielestä 'tylyjä'. Jotkut kyllä juttelee vähän potilaiden kanssa, mutta enimmäkseen he istuvat tietokoneiden ääressä. Varmaan heillä on ihan tärkeitä tehtäviä, mutta mielestäni se, että potilas nostetaan istumaan pyörätuoliin ja jätetään siihen on aika köyhää jatkokuntoutusta. Varmaan se aikaa myöten kehittää omatoimnisuutta, kun potilas kyllästyy paikallaan istumiseen. Paraneehan ne vammatkin vähitellen, mutta............,. Olen muutenkin aika paljon ärsyyntynyt hoitajiin. Kerron heille, että olen hänen tyttärensä ja kysyn miten äiti voi ja mikä hänen tilanteensa on. He vastaavat ystävällisesti hymyillen: "Mitä haluatte tietää?" Sanon, että "Miten hän voi?* ja hymyvastaukseksi saa: "Milloin olette viimeksi kysynyt?" Tämä kuuluu varmaan koulutukseen, koska kaikki aloittavat niin, ennen kuin keksin kysellä laboratoriotuloksista, mahdollisista kuvauksista ja tulevaisuuden ssuunnitelmista. Toki olen jo oppinut tarkentamaan kysymyksiä, mutta se asenne ärsyttää ........

Anne ja Dan oli käymässä viikonloppuna 29.-30.6. Toisena päivänä otin sitten Karrilta saamani kameran mukaan ja kuvasin vähän. Oli oikein virkistävää, kun Anne oli myötäelämässä. Tämä tilanne on työllistänyt aikani ja varsinkin mieltäni aikalailla. Mielestäni on ollut hyvä, että koirat tarvitsevat hoitoa ja ulkoilua. On tosi rentouttavaa ja hyvä kulkea heidän kanssaan ja kun ovat niin lähellä kun on kotona. Antavat positiivista energiaa. Olen kuitenkin joutunut käymään lääkärissä pyytämässä apulääkitystä, kun tuli itkukausi, enkä pystynyt hillitsemään itseäni. Sain antidepressiivipillereitä ja ne selkeyttävät ajatukset ja pitävät surun kurissa.